”Isi, mikä talo tuo on?” kysyi 5-vuotias poika isältään.
Aurinko helotti silloin taivaan täydeltä ja maailma oli yhtä kevättä, koko maailma ja poika maailman mukana. Kaikki loisti valoa ja oranssia. Pojan kasvoille levisi lämpö ja mieli oli pullollaan leppoisaa, aina vaan hauskemman huomisen odotusta.
”Se on Elämäm Kova Kolu”, vastasi isä hiljaisella äänellä.
”Mikä, isi?”
”Elämäm Kova Kolu”, isä vastasi. ”Tuo talo on Elämäm Kova Kolu.”
”Mikä se on se Kolu, isi?” poika ihmetteli ja kohotti katseensa kahden metrin korkeuteen. Sinne missä oli isä ja tieto kaikesta.
”Se on sellainen jonne jotkut menee.”
”Pääsenkö minäkin sinne Koluun, isi?” poika kyseli kiihkeästi.
Isä oli hiljaa.
”Pääsenkö isi?”
”Sinun pitää mennä ensin peruskouluun, alakouluun.”
”Ai eskarin jälkeen?”
”Niin. Ensin menet alakouluun.”
”Pääsenkö minä sitten sinne Elämäm Kova Koluun, isi? Sitten alakoulun jälkeen?” poika kyseli ja intti. Pojan katse oli naulittu isän vakaisiin kasvoihin. Tieto ja varmuus valuivat isän tiukasta suusta kuin ilma jota poika hengitti.
”Kyllä sinä voit päästä. Mutta ensin minun pitää sinua vähän lyödä.”
”Lyö, isi.”
”Noin.”
”Sitten minun pitää vähän alkoholisoitua ja lyödä sinua uudestaan.”
Isä löi. Ja pojan sydän.
”Ja nyt minun pitää olla henkisesti poissaoleva ja sulkeutua omaan tuskaani”, isä jatkoi. ”Tai voin minä myös olla ihan vaan työnarkomaani tai muuten lukossa. Itseni sisällä eksyksissä.”
Kevät oli hetkessä ohi ja äkkiä räntäinen tuuli puhalsi heinikon lakoon. Viima tarttui pojan lippalakkiin ja lennätti sen kauas näkymättömiin. Poika seisoi nyt paljain päin, kasvoi kymmenen senttiä pituutta, muuttui hiljaisemmaksi ja tuijotti yhä isäänsä. Nyt aremmin ja räpsyvin silmin.
Isä jatkoi:
”Nyt sinun pitää mennä sinne alakouluun ja alkaa pelätä. Muista aina pelätä. Pelkäät joka päivä ja lopulta tulet kiusatuksi. Ne kiusaavat sinua pahasti. Lyövät, haukkuvat ja nöyryyttävät. Yhden kerran lyövät oikein pahasti ja sen sinä erityisesti muistat. Muistat ja myöhemmin kostat. Sinä totut siihen pelkoon ja hakkaamiseen ja sinun sisältäsi kuolee se lämpö, valo ja aurinko joka sinne on valunut ja säteillyt. Kun sinä sitten olet ollut sellainen elävä turta muutaman vuoden, alat sinä itse lyödä muita. Sinä rakennat sisääsi kovaa ja kylmää ja metallia, kun olet ensin sen kaiken valon ja pehmeyden saanut sisuksistasi oksennettua ulos. Ja jos sitä pehmeää on siellä vielä jäljellä, minä lyön sinua uudestaan ja uudestaan. Ja hylkään ja jätän. Ja olen hiljaa. Uudestaan ja uudestaan.”
Kului kymmenen vuotta. Viisitoista vuotta. Pojan ääni madaltui ja hän oli yhä paljain päin, seisoi lumisateessa verinen lima poskillaan. Silmissä katse, joka pelotti monet pois ja joitakin houkutteli luokseen. Suussa puoliksi nielaistu oksennus, nyrkissä rauta ja rinnassa sama sydän joka oli siellä pumpannut jo vuosia sitten. Isää ei enää ollut. Hautajaisten jälkeen hän oli muuttanut pojan pään sisään ja siellä hän yhä puhui:
”Nyt sinä olet Elämäm Kova Kolussa, poika perkele. Ja sinä huudat minua apuun putkan betoniselta lattialta laskuhumalasi syvyyksistä, mutta minä en kuule koska minä olen jo niin syvällä itseni sisällä että voisin yhtä hyvin olla kuollut!”
”Mutta sinähän olet kuollut, isi.”
”En ole!”
”Niin.”
”Nyt sinä olet Elämäm Kova Kolussa, poika. Olet siellä, koska minäkin olin. Tällaista se on. Ei se minulle kuulu enää. Tee mitä haluat. Pelkäät ja vihaat. Ja muista perkele että koskaan et tiedosta tunteitasi. Jos itku tai suru alkaa nousta, lyö, inhoa, hauku ja hakkaa. Perusta vaikka katupartio. Minä olen nyt niin humalassa, että en edes tajua olevani kuollut. Perkele.”
Pojan lippalakki on nyt maatunut heinikkoon. Talvet ja keväät tulevat ja menevät. Eräänä erityisen oranssina keväisenä päivänä kaksi pientä esikoululaista – sisarukset – löytävät heinikosta maatuneen lippalakin. He ottavat sen talteen ja askartelevat siitä siilille pesän. Iltaisin he vievät vettä ja kiiltokuvia siilille metsän reunaan ja laulavat sille iltalaulun. Isä ja äiti katsovat tätä toimitusta keittiön ikkunastaan liikuttuneina ja halaavat toisiaan. Lapset eivät näe isän ja äidin katsetta, mutta heidän selkänsä takana neljä silmää lähettää heidän ylleen hellää tähtipölyä ja lämpimän humauksen, joka seuraa kahta esikoululaista heidän ihmeellisiin uniinsa.
Se lämpö istuttaa siemenen heidän sisäänsä ja kasvaa ja leviää sieltä pehmeinä ja kutsuvina lonkeroina kaikkialle mihin nämä kaksi kulkevat. Vuosiksi, vuosiksi ja vuosiksi eteenpäin. Aina vaan.
Iiro Ollila 21.5.2016
