Syksyn keikkakausi on avattu nyt Malmin tapahtumapuistossa Stella Polariksen kanssa. Se oli ihanaa! Oon muuten harrastanut koko kesän eskapismikitarismia. Se tarkoittaa sitä, että säveltäessäni olen aina pienenkin raon, ajatuskatkoksen tai tietokoneen laskentatauon aikana tarttunut kitaraan ja soitellut jotain. Harjoittelua, joka ei ole ollut tavoitteellista ollenkaan. Vain liikettä sormille, uusia lickejä, uusia komppeja, koko ajan jotain pientä kikkailua. Muutamassa kuukaudessa tuota kautta onkin yllättäen kertynyt repertoaaria aika paljon ja nyt improkeikalla yllättäen se tulikin ulos. Valtavan tyydyttävää! On siis mahdollista treenata tavallaan itseltään salaa. Aion jatkaa tätä ja suosittelen kaikille! Multi-instrumentalistin eskapismitreenaamiseen näyttäisi soveltuvan parhaiten se että kannattaa tarkkaan miettiä minkä soittimen jättää lähimmäksi käsille. Tällä kertaa se on ollut sähkökitara. Se voisi olla myös flamencokitara tai huilu tai sopraanofoni. Jatkan vielä jonkin aikaa sähkökitaralla ja vaihdan sitten. Boom!
Olen käyttänyt osan apurahatyöskentelystäni suunnitelman mukaisesti itseni kouluttamiseen. Menin sitten standup-kurssille, tai nyt jo kahdellekin. Aavistelin, että se kehittäisi minua esiintyjänä, ajattelijana ja improvisoijana. Oli muuten tolkuttoman hyvä ratkaisu! Miksi en mennyt aikaisemmin? No siksi, koska pelkäsin että jos vastaan tulee huono opettaja joka vie ilon asiasta, jonka oon aina aavistellut olevan arvokasta ja inspiroivaa. Mutta tulikin vastaan hyvä ja viisas opettaja, Pete Harju. Tästä hyvästä muistin taas, että mikä lopulta onkaan hyvän opettajan voima ja merkitys.
Juttujen kirjoittaminen on ollut pääasiassa ihanaa. Ensimmäinen pulahdukseni standuppiin sai mut tajuamaan, että iso monet sellaiset tekniikat ja ajattelemisen rakenteet, jotka on komedian kirjoittamisen kannalta oleellisia onkin jo pitkään olleet mun ajattelu- ja työskentelyvälineistön keskeisiä osia. Vertausten, liiottelujen ja yllättävien käänteiden rakentelu. Se toimii musiikissakin! Mieleen muistuu entisen sävellyksenopettajani, Olli Kortekankaan yllättävä kannustus eräällä sävellystunnilla: Olin valmistellut jotakin ja tehnyt aika maltillisia ja hillittyjä ratkaisuja. Muistelen että pidättelin kirjoittamisessani vähän, kun jostain syystä oletin että nyt kai täytyisi sovittautua johonkin akateemiseen muottiin. Olli katseli kirjoittamaani pätkää ja sanoi jotenkin näin: ”Muista olla kohtuuton.” Kiitos! Olipa viisaasti ja mieleenpainuvasti sanottu! Olen sen jälkeen yrittänyt muistaa olla kohtuuton.
Kun on standup-mikrofonin ääressä, yleisön edessä, omien juttujensa kanssa yksin, kokemus on jotenkin tervehdyttävän karu. Samaan tapaan kuin lyijykynällä piirtäessä palaa viivan voiman ja yksinkertaisuuden ääreen tai melodiaa kirjoittaessa palaa punnitsemaan yksittäisten sävelten painotusten merkitystä, standup-näyttämöllä jokainen katse merkitsee jotain, jokainen hiljaisuus, jokainen epäröinti, jokainen sanajärjestys, jokainen rytmitys. Ehkä se ei niin pelottavaa oikeastaan olekaan, kun sen ajattelee näin, se on miellyttävää esittämisen ja sommittelun perusasioiden ääreen palaamista.
Taiken korona-apurahan työpäiväkirja, elokuu 2021
Sain Taiken korona-apurahan kevään 2020 ensimmäisessä haussa ja sain myös toisen Taiken korona-apurahan 2021 kesän haussa. Olen molemmista kovin kiitollinen ja ne ovat auttaneet elämääni paljon. Kevään 2020 apurahakaudella postasin innoissani työpäiväkirjaa siitä mitä kaikkea apurahakaudella tein; se olikin vielä ihan hyvää aikaa. Harjoittelin soittimia, sävelsin ja syvensin ammattitaitoani eri tavoin. Sen päiväkirjan innoittamana kirjasin tähän vuoden 2021 hakemuksen työsuunnitelmaan lupauksen samanlaisesta julkisesta työpäiväkirjasta. Ajatuksenani on siis ollut se, että voisin jakaa apurahakaudella tehtyjä oivalluksia ja ajatuksia kirjoittamalla, kun kerran kirjoitan mielelläni. No, tämän jälkimmäisen apurahan turvin olen kyllä tehnyt kaikkea sitä mitä hakemuksessa lupasin, mutta julkista työpäiväkirjaa en ole pitänyt. Olen treenannut, olen säveltänyt, olen sovittanut ja opiskellut, olen kehittänyt ammattitaitoani. Mutta en ole pitänyt julkista työpäiväkirjaa. Olen nähnyt painajaisia siitä, että nyt petän työsuunnitelmassa antamani lupauksen ja ehkä apuraha peritään minulta sen takia takaisin. Apurahakauteni päättyy tänään ja tässä kirjoituksessa pohdin sitä miksi en ole moista työpäiväkirjaa nyt pitänyt. Tämä postaus onkin sitten julkisen työpäiväkirjani ainoa postaus.
Olen itse asiassa soittanut, treenannut, säveltänyt ja opiskellut päivittäin. Samalla kulttuurialan tilanne on ollut täysin katastrofaalinen. Joka kerta kun asetuin koneen ääreen kirjoittamaan ajatuksiani säveltämiseen tai soittamiseen liittyen, menin lukkoon. Yksityissistä taidetouhuistani postaaminen julkisesti ei ole tuntunut mahdolliselta. Kaikki on tuntunut irvokkaalta. Entä jos postaukseni lukee joku joka ei ole saanut avustusta, vaikka on hakenut sitä useamman kerran? Syntyykö sellainen mielikuva, että kaikki on nyt ok, kun Ollila sai Taikelta korona-apurahan? Tuntui, että tämän järjettömyyden keskellä tuli pitää meteliä kulttuurin tekemisen perusedellytysten puolesta sen sijaan, että kirjaisi omia arjen ajatelmiaan. Olen ollut päättämätön sen suhteen mitä narratiivia lähtisin tukemaan ja miten päin olla tässä tilanteessa, jossa se ala ja ammatti jota olen koko elämäni ajan harjoittanut on käytännössä pakotettu polvilleen ja nitistetty ja samalla tunnen myötätuntoa ja raivoa jokaisen ihmisen puolesta joka tämän takia kärsii.
Työskentely Kuusiplus -kollektiivissa ei sisältynyt Taiken työsuunnitelmaani. Julkiset ulostuloni ovat kuitenkin apurahakauden aikana liittyneet lähes poikkeuksetta Kuusiplusin toimintaan. Olemme tehneet 4 kuukauden ajan täysipainoisesti vaikuttamistyötä, jonka kärkenä on ollut kulttuuri- ja tapahtuma-alaan kohdistuvat järjettömät ja epäoikeudenmukaiset rajoitustoimet, näiden toimien perusoikeudellinen kestämättömyys sekä solidaarisen etujärjestötoiminnan perään huhuilu. Olemme tehneet sitä kuten olemme parhaiten osanneet, ilman sisäistä mikromanagerointia ja moniäänisesti. Se on ollut mielestäni oikein. Tätä kirjoittaessani olen täysin väsynyt ja hyvin surullinen. Tunnen vakavaa ja syvällistä epäluottamusta maamme demokraattista järjestelmää kohtaan, pala nousee kurkkuun joka kerta kun ajattelen kulttuurityön asemaa ja tulevaisuutta Suomessa. Toivon jaksavani jatkaa tätä työtä, mutta en ole siitä enää joka päivä varma. Samaan aikaan taide, musiikki ja kulttuurityö on varmasti jo osa identiteettiäni, joten tuskin siitä irti pääsen. Pidän mahdollisena, että aktivistinen ote saa jatkossa aiempaa merkittävämmän roolin myös taiteilijuudessani. Se luottamus, jonka olen menettänyt maamme päättäjiä ja viranomaisia kohtaan on ainakin osittain korvautunut sillä luottamuksella, jota tunnen Kuusiplusin jokaista jäsentä kohtaan. Kiitos siitä.
Ja juu. Lisäksi olen päivittäin treenannut kitaransoittoa, pianonsoittoa huilunsoittoa, aloittanut saksofonin soittoa, syventynyt miksaamisen taiteeseen ja yrittänyt ottaa itselleni uudenlaista säveljärjestelmäajattelua. Hyvältähän se tuntuu joka kerta kun kädessä olevan soittimen fyysinen vastus rauhoittaa ja fokusoi mielen ja kehon ja kehittyyhän siinä. Kiitos, että sain apurahan peräti kahdesti ja olen koko sydämestäni pahoillani jokaisen sellaisen puolesta, joka ei saanut sitä ensimmäistäkään.
Taiken Korona-apurahatyöskentelyjakson työpäiväkirjamerkintä nro 4
Korvan, Mielen ja Iiron kohtaaminen
Viime viikolla sain säveltäjä Pasi Lyytikäiseltä kutsun säveltää pienen fragmentin big bandille, Modern Art Orchestran käynnistämään Art of Virus -hankkeeseen. Jokainen mukaan kutsuttu säveltäjä esittää haasteen edelleen kahdelle uudelle säveltäjälle ja joskus osa näistä kappaleista kaiketi esitetään livenäkin. Kappaleen valmistaminen oli Korvan, Mielen ja Iiron hauska kohtaaminen ja siitä seuraavassa pieni selonteko. Merkittävässä roolissa on myös verensokeri.
Hommahan meni siis niin, että Iiro oli ajatellut tehdä tämän pienen kappaleen muutamassa tunnissa valmiiksi. Ryhtyi tekemään. Ei isompia suunnitteluita, lähinnä optimistinen oletus siitä, että Korva, Mieli ja Iiro kohtaavat varmasti heti sulassa sovussa ja homma on hetkessä paketissa. (Yleensä Korva, Mieli ja Iiro siis työskentelevät hyvässä balanssissa.) Mutta nyt olikin oikein huono päivä! Ei näitä tyyppejä saanut edes saman pöydän ääreen! No, Mieli sanoi Iirolle, että “kyllähän huononakin päivänä voi musiikkia tehdä ja sitä voisi kutsua vaikka ammattitaidoksi”. Iiro nolostui. Kun nyt kuitenkin kyseessä oli tällainen taiteellinen haaste, johon vastaaminen puhtaasti ammattitaitoisella ja asiallisella suorituksella olisi tuntunut typerältä, Iiro meni hetkeksi jotenkin lukkoon. Tai siis täysin ja koko päiväksi. Tämä tarkoittaa Iiron kohdalla sitä, että **tuttaa järjettömästi ja ulos ei tule mitään. Asiallisesti ilmaistuna, voitaneen sanoa, että omat ideat eivät kelvanneet, Iiro oli mielestään huono, ei osannut ja muutenkin olisi ollut kiva olla joku ihan muu kuin oma itse ja nälkäkin oli. Mieli huuteli sekalaisia herjauksia ja Korva kuunteli lähinnä tinnitusta. Sitten Iiro muisti että ei ollut syönyt. Sitten Iiro meni Facebookiin ja Whatsappiin. Sitten Iiro muisti että ei ollut syönyt. Eikä oikein nukkunutkaan. Sitten Iiro meni Facebookiin ja Whatsappiin. No, sitten Iiro lähti pois työhuoneelta, tuntien itsensä amatööriksi joka oli jäänyt kiinni housut nilkoissa. Iiro meni kotiin syömään ja nukkumaan. Mieli oli tympääntynyt ja Korva oli hiljaa.
Hetki ennen nukahtamista Iiro avasi vielä Brian Enon Oblique Strategies -appin ja klikkasi sieltä esiin ohjeen seuraavalle päivälle. Se kuului näin: ”Take away the elements in order of apparent non-importance”. Siis vapaasti suomennettuna: Ota elementtejä/elementit pois, aloittaen siitä joka on ilmeisimmällä tavalla vähiten tärkeä. Mieli virkistyi. Tuntui helpottavalta päästä pois omasta päätäntävallasta ja antaa hetki tuumailuaikaa tuolle ohjeelle. Hetken mietittyään Mielestä tuntui selvältä miten Iiro seuraavana päivänä tekisi piisin, kaikki vaikutti sovinnolliselta. Aamulla olo oli ponteva ja Iiro teki hommia tunnin verran päämäärätietoisesti. Pian oltiin sellaisessa tilanteessa, että peruskonsepti oli jo paperilla varsin pitkällä ja kuunneltavissakin. Kuunneltiin. Korva sanoi että huono on. Mieli loukkaantui. Iiro hämmentyi ja nöyränä työntekijänä hänen oli vaan pakko uskoa se, että kai se sitten oli huono. On se nyt perkele. (Onko muuten ok kiroilla tällaisessa blogissa, jossa kerrotaan taiteellisesta työstä? Ai on, ok kiitos.)
Tarkastellaanpa huonoutta ja sitä kun oma tekele ei kelpaa itselle. On varmaan aika tavallista, että säveltäjät pyrkivät säveltämään ensisijaisesti sellaista musiikkia josta itse pitävät tai jota itse arvostavat. Valintoja voi ohjata puhtaasti Korva. Tai valintoja voi ohjata jokin, mitä voidaan kutsua vaikka ”fiilikseksi”, ehkä siinä tapauksessa jonkinlainen Kehomieli. Valintoja voi ohjata joku teoreettisempi konsepti, esimerkiksi ajatus muodosta tai arkkitehtuurista, analyyttisemmin orientoitunut Mieli. Itsellä yleensä jokin yhdistelmä näitä kaikkia, mutta tämän kokemuksen jälkeen totean että Korva on näistä kaikista äkkipikaisin ja eniten altis verensokerin vaihteluille ja väsymykselle. Itse, eli minun tapauksessani Iiro lähinnä ottaa vastaan eri suunnilta tulevia kannustuksia, loukkauksia, kehotuksia ja työtehtäviä.
Kuuntelun jälkeen Mieli argumentoi, että luonnos oli kyllä konseptina arvostettava ja ihan hyvä. Mutta Korva ei vaan pitänyt siitä miltä se kuulosti. Mieli protestoi, että luonnos noudatteli tuota Brian Enon apsin ohjenuoraa, joka oli kuitenkin innostanut ja auttanut. Mutta Korva oli joustamaton ja tiukka. Korva oli kärsimätön ja halusi sen kuulostavan hyvältä heti. Ei antanut Mielelle työaikaa. Kappale oli Korvan mielestä sekava, silti ennalta-arvattava, tekstuuri oli tukkoista ei hyvässä mielessä. Se mitä Mieli argumentoi ajatuksena innostavaksi, olikin kuultuna latteaa ja tylsällä tavalla tuttua. Monenlaista huonoa ja Korvan kannalta ei-arvostettavaa. Tässä vaiheessa siis vaihteleville tuntemuksille ja verensokerin vaihteluille altis Korva oli ottanut vallan ja tuomitsi koko Mielen tekemän arkkitehtonisen työn arvottomaksi.
Sitten Iiro ei syönyt. Meni Facebookiin. Meni Whatsappiin.
Tämä haluttiin saada nopeasti tehtyä. Mieli sanoi Iirolle antavansa periksi, että ei me sittenkään kuule laiteta jakoon sellaista musiikkia, josta Korva ei pidä. Mieli laittoi sitten Iiron tekemään ihan toisenlaisen luonnoksen, joka oli tasapainoisesti soiva, melodinen, komea ja tyylikäs. Korva tykkäsi. No, Korvan tykkäämisen jälkeen Mieli rauhoittui ja komensi että Iiropa orkestroi sen nopeasti ja kirjoittaa puhtaaksi ja lähtee kotiin syömään, niin päästään tästäkin. Mieli ja Korva laittoivat siis Iiron hyvästelemään ensimmäisen, Enon ideaan perustuvan luonnoksen kokonaan. Juuri kun Iiro oli deletoimassa sitä ensimmäistä versiota, Iiropa käyttikin piruuttaan operatiivista valtaansa ja laittoi sen soimaan vielä kerran. No nyt se yllättäen kuulosti sittenkin Korvankin mielestä hyvältä! Korva palasi juttelemaan Mielen kanssa. “Jos materiaalin organisoi noin ja näin ja laittaa tuohon tuon ja toistaa tuota, niin sehän on aivan hyvä! Siinä on vielä jäänne siitä Enon aforismista ja kuitenkin se kuulostaa myös mielestäni jollain tavalla hyvältäkin.”
Ööh jaahas… Eli maku ja tykkääminen on hetteinen suo! Oliko arvosteleva ja mimosanherkkä Korva relannut kun sai tahtonsa läpi ja vapautuikin nyt kuulemaan ensimmäisen version mahdollisuudet, kun Mieli oli päästänyt siitä versiosta kokonaan irti? Todella neuroottista valtataistelua! Tässä prosessissa muuten Korva oli todella ärsyttävä. Sellainen nirso joka odottaa että kaikki vaan annetaan sille heti valmiina ja itse vaan istuu sohvalla irvistellen ja narisee.
Iiro palasi ensimmäiseen konseptiin, järjesteli sitä vähän ja päästi fyysisesti toimivan Iiron irti. Orkestrointi- ja myöhemmin demoäänitteen miksausvaiheessa Korva ja Mieli olivatkin nyt ihan kiltisti hiljaa vierekkäin työhuoneen sohvalla ja joivat kaljaa kun Iiro teki kaiken työn. Iiro ei edelleenkään tiedä pitääkö hän lopputuloksesta erityisemmin, mutta tämä kohtaaminen oli lopulta ihan hyvä. Aika tuttukin.
Lopputulemana sanoisin, että jos perustan taiteelliset ratkaisuni kaikissa tilanteissa pelkästään omaan korvanvaraiseen tykkäämiseeni, olen myös kaikissa hetkissä oman taiteeni kriittinen yleisö ja käyttäydyn itseäni kohtaan kuin maksava asiakas. Jos se asiakas on nälkäinen ja kranttu ja joutuu odottamaan mielestään liian pitkään, asiakkaan pöydästä alkaa kuulua ärtynyttä jupinaa ja astiat lentelevät. Innostavaan ideaan ja konseptiin pitää uskoa. Sitäkin voi aina muuttaa ja korjailla, mutta ei sitä sellaisenaan kannata heittää kokonaan pois, jos se on jossain vaiheessa innostanut. Teoreettisempi ja konseptuaalisempi kelailu voi olla myös erinomainen reitti oman, korvanvaraisen maun ulkopuolelle ja mahdollisuus laajentaa sitä.
En ole muuten varma pidänkö tästä kirjoituksesta varsinaisesti, mutta jaan sen nyt joka tapauksessa.
Lohjalla 13.7.2020 Iiro Ollila
Taiken Korona-apurahatyöskentelyjakson työpäiväkirjamerkintä nro 1
Ajatuksia musiikista.
“Remove ambiquities and convert to specifics.”
– Oblique Strategies -app (Brian Eno, Peter Schmidt)
Musiikissa huomioni kiinnittää voimakkaimmin viivat, tekstuurit, pinnat, kentät, rakenteet ja hiljaisuudet.
Innostava viiva itsessään riittää minulle antoisaksi musiikiksi. Samoin kiehtova tekstuuri, pinta tai kenttä. Rakenne puolestaan on minulle jotakin, jonka keinoin viivat, kentät, pinnat ja tekstuurit liittyvät toisiinsa. Kokonaisuuden rakenne, kokonaisuuden osien sisäinen rakenne, kokonaisuuden sisäisten rakenteiden suhde toisiinsa. Kun sitten soivassa rakenteessa kuullaan erilaatuisia hiljaisuuksia sopivissa tai epäsopivissa hetkissä, luodaan ja lunastetaan odotuksia sekä jännitteitä, nostetaan asioita pinnalle sekä annetaan niiden vajota syvyyksiin.
Viivan suunta voi olla joko ylös, alas, vasemmalle tai oikealle, tai jokin näiden suuntien yhdistelmä. Jos viivaa piirretään katsojasta suoraan poispäin, syvyyssuuntaan, se hahmottuukin katsojalle vain pisteenä. Minulle musiikissa viiva on lähinnä melodia tai yksittäinen ääni. Melodia voi liikkua ylös, alas tai pysyä paikallaan.
Mutta olisihan toisaalta hieno työhypoteesi pyrkiä säveltämään melodia, joka liikkuukin ainoastaan syvyyssuuntaan. Se hahmottuisi kuulijalle pisteenä, mutta olisi täynnä sisäistä elämää. Voisiko sen sisäisen elämän kuulla vain vaihtamalla kuuntelupositiotaan?!
Liikkuessaan taajuussuunnassa korkeammalle tai matalalle, tai pysyessään samassa säveltasossa, sävel vaatii aina myös jonkin verran aikaa, ollakseen sävel. Ääni alkaa ensin jotenkin, sitten se soi ja lopulta tavalla tai toisella lakkaa soimasta.
Mutta voisiko joku osoittaa, että olen väärässä, koska tuo tuntuu vääjäämättömyydessään niin tylsältä ajatukselta! Pakkohan on olla mahdollista, että sävel ensin lakkaa soimasta ja sitten vasta soi!
No, mutta nyt kuitenkin vaikuttaisi siltä, että mitään musiikilliseksi hahmottuvaa tapahtumaa ei oikein voi olla olemassa ilman ajan elementtiä. Eli rytmiä. Vaikka rytmi on musiikin välttämättömin peruselementti, jostain syystä hahmotan sen itse kuitenkin enemmän soivan ilmiön seurauksena kuin alkusyynä sille. En tiedä miksi.
Tekstuurilla, kentällä ja pinnalla tarkoitan tässä yhteydessä samaan aikaan soivia ääniä, jonkinlaista yhteissointia eli harmoniaa. Yhteissointia voidaan luoda rinnakkain kulkevilla, samanaikaisilla melodioilla, kuten polyfonisessa musiikissa usein on tapana. Yhteissoinnin voi luoda myös tasaisemmin paikallaan pysyttelevät tai toisteiset äänet, saundit tai sävelet. Pinnat kiinnostavat minua muuten myös siinä mielessä, että seuraavaan produktiooni minulla on toiveena valmistaa polkupyörästä tehty soitin, jossa pyörän pinnat soivat soittimen kielinä. Tämä on paitsi ns. huumoria, myös totta.
Mitä rakenne on? Joillakin musiikintekijöillä on hyvin käytännönläheinen suhde rakenteeseen. Silloin rakenne voi olla mikä vain ratkaisu tai menetelmä, jolla kappaleen osaset liitetään yhteen niin, että ne lopulta jollakin tavalla hahmottuvat yhdeksi kappaleeksi. Siis rakenne materiaalin järjestelyn merkityksessä. Mutta kuinka rakenteetonta soiva kudos voi olla ja tulla silti yhä hahmotetuksi musiikkina? Musiikillisten ja äänellisten rakenteiden ajattelu on minulle aina samanaikaisesti uuvuttavaa ja innostavaa. Jo muutaman minuutin pohdiskelun jälkeen tekisi mieli julistaa, että rakennetta ei ole ja että toisaalta ei ole muuta kuin rakenne. En osaa tätä ajatusta avata, osaan sitä vain ihmetellä. Sanat eivät riitä tavoittamaan rakenteen samanaikaista ei-olemassaoloa ja välttämättömyyttä. No, tämän kirjoituksen rakenne noudattelee väljästi jokseenkin tuttua tietotekstin rakennetta. Alussa kerron, että huomioni kiinnittyy musiikissa viivoihin, tekstuureihin, rakenteisiin ja hiljaisuuksiin. Sitten kerron ajatuksiani viivoista, tämän jälkeen tekstuureista, sitten rakenteista. Välissä käyn hiljaisuuksissa ja päädyn niihin taas kun tämä kirjoitus loppuu.
Nyt nyt muutan nytytyt tantanmuutan hhhet, hhhhhet, hhhhhhetkeksi tekstini sisäistä rakennetta muutanniiiinettä rakennettattättä niiiin, niine, neniin, niin, rakennettattättä, ettättä, tättätätätätätätätätätä niiiiiiiiiiiinnnnnnetttttä nostanalle nostanalalle nostanualalle nostantualalle nostanetualalle nostan etualalle tekstin sssssssssoinsssssssssssssssoinnnnsssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssoinnillisia ominaisuuksia, verbaalisloogisesti etenevän sisällön kustannuksella. Ja nyt palaan takaisin lineaarisemmin etenevään tekstiin, mutta lisään sanojen
väliin
tilaa
aikaa ja
hiljaisuutta
jostakin syystä –
siksi kai
jotta lukija täyttäisi hiljaisuudet
omalla ei-hiljaisuudellaan
Punnitsen säveltäessäni paljon sitä että mihin toivon kuvitellun kuulijan milloinkin kiinnittävän huomiotaan. Esimerkiksi tarkoituksellisesti geneerinen soinnutusratkaisu jossakin tilanteessa voi olla harkittu teko, jolla kuulijan huomiota ohjataan johonkin muuhun kuin soinnutuksellisiin keksintöihin. Vaikkapa sitten pääviivan (eli päämelodian) kaarroksiin, mikä taas esimerkiksi laulumusiikissa minulla usein liittyy tekstin käsittelyyn ja siihen mitä tekstistä halutaan nostaa kuultavaksi milläkin hetkellä. Toisaalta säveltäessään unohtuu parhaimmillaan myös seuraamaan niitä reittejä joita materiaali itsessään tarjoaa säveltäjälleen. Silloin kuviteltu kuulija unohtuu. Mutta kuviteltu kuulija putkahtaa taas esiin, viimeistään silloin kun tekeleitään kuuntelee, tarkistaakseen kuunteleeko niitä Erkkikään, tai onko kysymys Erkistä siinä vaiheessa ylipäänsä relevantti. Rakas työtoverini, koreografi Liisa Risu on muuten kehittänyt käsitteen Sisäinen Erkki, tällaisten tilanteiden varalle. True story.
Muistelen säveltäjä Eero Hämeenniemen sanoneen joskus Levyraadissa jotakin sen tapaista, että meteli ja hiljaisuus ovat kaksi parasta (tehokkainta?) tapaa jäsentää musiikkia. Se oli mielestäni hienosti sanottu ja se palaa usein mieleeni. En tosin ole varma oliko se Eero Hämeenniemi, sanoiko täsmälleen noin ja koko juttu on saattanut olla myös vaikkapa unta. Hyvä ajatus silti. Oletko ollut joskus Levyraadissa, Eero Hämeenniemi?
Lukijani, jos innostut jostakin ajatuksesta, joka kirjoituksessani esiintyi, voit sommitella tai improvisoida omalla välineelläsi viivan, tekstuurin, rakenteen tai hiljaisuuden ja postata se tämän julkaisun kommentteihin, FB-seinälleni. Välineesi voi olla mikä tahansa. Esim. tanssi, soitto, laulu, kirjoittaminen, piirtäminen tai puhe. Voit myös mielellään vastata mihin tahansa kirjoituksessani esitettyyn kysymykseen, tyhjentävästi, täydentävästi tai läpällä tai vakavissasi.
Hyvää juhannusta kaikille!
Lohjalla 18.6.2020 Iiro Ollila
”Isi, mikä talo tuo on?” kysyi 5-vuotias poika isältään.
Aurinko helotti silloin taivaan täydeltä ja maailma oli yhtä kevättä, koko maailma ja poika maailman mukana. Kaikki loisti valoa ja oranssia. Pojan kasvoille levisi lämpö ja mieli oli pullollaan leppoisaa, aina vaan hauskemman huomisen odotusta.