Taiken Korona-apurahatyöskentelyjakson työpäiväkirjamerkintä nro 1
Ajatuksia musiikista.
“Remove ambiquities and convert to specifics.”
– Oblique Strategies -app (Brian Eno, Peter Schmidt)
Musiikissa huomioni kiinnittää voimakkaimmin viivat, tekstuurit, pinnat, kentät, rakenteet ja hiljaisuudet.
Innostava viiva itsessään riittää minulle antoisaksi musiikiksi. Samoin kiehtova tekstuuri, pinta tai kenttä. Rakenne puolestaan on minulle jotakin, jonka keinoin viivat, kentät, pinnat ja tekstuurit liittyvät toisiinsa. Kokonaisuuden rakenne, kokonaisuuden osien sisäinen rakenne, kokonaisuuden sisäisten rakenteiden suhde toisiinsa. Kun sitten soivassa rakenteessa kuullaan erilaatuisia hiljaisuuksia sopivissa tai epäsopivissa hetkissä, luodaan ja lunastetaan odotuksia sekä jännitteitä, nostetaan asioita pinnalle sekä annetaan niiden vajota syvyyksiin.
Viivan suunta voi olla joko ylös, alas, vasemmalle tai oikealle, tai jokin näiden suuntien yhdistelmä. Jos viivaa piirretään katsojasta suoraan poispäin, syvyyssuuntaan, se hahmottuukin katsojalle vain pisteenä. Minulle musiikissa viiva on lähinnä melodia tai yksittäinen ääni. Melodia voi liikkua ylös, alas tai pysyä paikallaan.
Mutta olisihan toisaalta hieno työhypoteesi pyrkiä säveltämään melodia, joka liikkuukin ainoastaan syvyyssuuntaan. Se hahmottuisi kuulijalle pisteenä, mutta olisi täynnä sisäistä elämää. Voisiko sen sisäisen elämän kuulla vain vaihtamalla kuuntelupositiotaan?!
Liikkuessaan taajuussuunnassa korkeammalle tai matalalle, tai pysyessään samassa säveltasossa, sävel vaatii aina myös jonkin verran aikaa, ollakseen sävel. Ääni alkaa ensin jotenkin, sitten se soi ja lopulta tavalla tai toisella lakkaa soimasta.
Mutta voisiko joku osoittaa, että olen väärässä, koska tuo tuntuu vääjäämättömyydessään niin tylsältä ajatukselta! Pakkohan on olla mahdollista, että sävel ensin lakkaa soimasta ja sitten vasta soi!
No, mutta nyt kuitenkin vaikuttaisi siltä, että mitään musiikilliseksi hahmottuvaa tapahtumaa ei oikein voi olla olemassa ilman ajan elementtiä. Eli rytmiä. Vaikka rytmi on musiikin välttämättömin peruselementti, jostain syystä hahmotan sen itse kuitenkin enemmän soivan ilmiön seurauksena kuin alkusyynä sille. En tiedä miksi.
Tekstuurilla, kentällä ja pinnalla tarkoitan tässä yhteydessä samaan aikaan soivia ääniä, jonkinlaista yhteissointia eli harmoniaa. Yhteissointia voidaan luoda rinnakkain kulkevilla, samanaikaisilla melodioilla, kuten polyfonisessa musiikissa usein on tapana. Yhteissoinnin voi luoda myös tasaisemmin paikallaan pysyttelevät tai toisteiset äänet, saundit tai sävelet. Pinnat kiinnostavat minua muuten myös siinä mielessä, että seuraavaan produktiooni minulla on toiveena valmistaa polkupyörästä tehty soitin, jossa pyörän pinnat soivat soittimen kielinä. Tämä on paitsi ns. huumoria, myös totta.
Mitä rakenne on? Joillakin musiikintekijöillä on hyvin käytännönläheinen suhde rakenteeseen. Silloin rakenne voi olla mikä vain ratkaisu tai menetelmä, jolla kappaleen osaset liitetään yhteen niin, että ne lopulta jollakin tavalla hahmottuvat yhdeksi kappaleeksi. Siis rakenne materiaalin järjestelyn merkityksessä. Mutta kuinka rakenteetonta soiva kudos voi olla ja tulla silti yhä hahmotetuksi musiikkina? Musiikillisten ja äänellisten rakenteiden ajattelu on minulle aina samanaikaisesti uuvuttavaa ja innostavaa. Jo muutaman minuutin pohdiskelun jälkeen tekisi mieli julistaa, että rakennetta ei ole ja että toisaalta ei ole muuta kuin rakenne. En osaa tätä ajatusta avata, osaan sitä vain ihmetellä. Sanat eivät riitä tavoittamaan rakenteen samanaikaista ei-olemassaoloa ja välttämättömyyttä. No, tämän kirjoituksen rakenne noudattelee väljästi jokseenkin tuttua tietotekstin rakennetta. Alussa kerron, että huomioni kiinnittyy musiikissa viivoihin, tekstuureihin, rakenteisiin ja hiljaisuuksiin. Sitten kerron ajatuksiani viivoista, tämän jälkeen tekstuureista, sitten rakenteista. Välissä käyn hiljaisuuksissa ja päädyn niihin taas kun tämä kirjoitus loppuu.
Nyt nyt muutan nytytyt tantanmuutan hhhet, hhhhhet, hhhhhhetkeksi tekstini sisäistä rakennetta muutanniiiinettä rakennettattättä niiiin, niine, neniin, niin, rakennettattättä, ettättä, tättätätätätätätätätätä niiiiiiiiiiiinnnnnnetttttä nostanalle nostanalalle nostanualalle nostantualalle nostanetualalle nostan etualalle tekstin sssssssssoinsssssssssssssssoinnnnsssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssoinnillisia ominaisuuksia, verbaalisloogisesti etenevän sisällön kustannuksella. Ja nyt palaan takaisin lineaarisemmin etenevään tekstiin, mutta lisään sanojen
väliin
tilaa
aikaa ja
hiljaisuutta
jostakin syystä –
siksi kai
jotta lukija täyttäisi hiljaisuudet
omalla ei-hiljaisuudellaan
Punnitsen säveltäessäni paljon sitä että mihin toivon kuvitellun kuulijan milloinkin kiinnittävän huomiotaan. Esimerkiksi tarkoituksellisesti geneerinen soinnutusratkaisu jossakin tilanteessa voi olla harkittu teko, jolla kuulijan huomiota ohjataan johonkin muuhun kuin soinnutuksellisiin keksintöihin. Vaikkapa sitten pääviivan (eli päämelodian) kaarroksiin, mikä taas esimerkiksi laulumusiikissa minulla usein liittyy tekstin käsittelyyn ja siihen mitä tekstistä halutaan nostaa kuultavaksi milläkin hetkellä. Toisaalta säveltäessään unohtuu parhaimmillaan myös seuraamaan niitä reittejä joita materiaali itsessään tarjoaa säveltäjälleen. Silloin kuviteltu kuulija unohtuu. Mutta kuviteltu kuulija putkahtaa taas esiin, viimeistään silloin kun tekeleitään kuuntelee, tarkistaakseen kuunteleeko niitä Erkkikään, tai onko kysymys Erkistä siinä vaiheessa ylipäänsä relevantti. Rakas työtoverini, koreografi Liisa Risu on muuten kehittänyt käsitteen Sisäinen Erkki, tällaisten tilanteiden varalle. True story.
Muistelen säveltäjä Eero Hämeenniemen sanoneen joskus Levyraadissa jotakin sen tapaista, että meteli ja hiljaisuus ovat kaksi parasta (tehokkainta?) tapaa jäsentää musiikkia. Se oli mielestäni hienosti sanottu ja se palaa usein mieleeni. En tosin ole varma oliko se Eero Hämeenniemi, sanoiko täsmälleen noin ja koko juttu on saattanut olla myös vaikkapa unta. Hyvä ajatus silti. Oletko ollut joskus Levyraadissa, Eero Hämeenniemi?
Lukijani, jos innostut jostakin ajatuksesta, joka kirjoituksessani esiintyi, voit sommitella tai improvisoida omalla välineelläsi viivan, tekstuurin, rakenteen tai hiljaisuuden ja postata se tämän julkaisun kommentteihin, FB-seinälleni. Välineesi voi olla mikä tahansa. Esim. tanssi, soitto, laulu, kirjoittaminen, piirtäminen tai puhe. Voit myös mielellään vastata mihin tahansa kirjoituksessani esitettyyn kysymykseen, tyhjentävästi, täydentävästi tai läpällä tai vakavissasi.
Hyvää juhannusta kaikille!
Lohjalla 18.6.2020 Iiro Ollila